MUISTELLEN
Matkalla aika tuntuu kulkevan hyvin hitaasti, jännitys perille tulon suhteen kasvaa kaiken aikaa, mikä minua odottaa tällä kertaa, kuinka Hän minut ottaa vastaan?
Olen taas kerran matkalla kohti Valtiatarta. Tulostani ja tuloajasta sovimme jo muutama päivä sitten, ja pikku hiljaa on oloni käynyt kärsimättömän hermostuneeksi, ajan kuluessa, yhä hidastuvaan tahtiin. Odotin kärsimättömästi, että tulisi sovittu aamu, ja hermostuin enemmän ja enemmän siitä, mitä joutuisin kokemaan, sillä aika ajoin sessioitten edetessä mieleeni on tullut ajatus, että eikö Hän voisi jo lopettaa tämän, eikö Hän voisi olla hieman armollisempi. Onneksi Hän ei kuitenkaan tee orjansa tahdon mukaan, vaan noudattaa omaa ohjelmaansa, eli päättää mitä orja ansaitsee ja tarvitsee. Ja sitten kun onnistun näkemään sen pienen, tyytyväisen hymyn Hänen suupielissään, orjan onnistuttua koulutuksen avulla kestämään koettelemuksensa, täyttämään velvollisuutensa, olen onnellinen.
Mutta nyt on aika kulunut siihen pisteeseen, että olen matkalla kohti koettelemuksiani, ja samalla nautintoani. Ja tunteisiini alkaa liittyä pelkoakin, ei siitä mitä minulle saattaisi tapahtua, vaan siitä, että ehkä en pystykään miellyttämään Valtiatartani jossain tehtävässä taikka palvelussa, että Hän olisi orjaansa tyytymätön. Etten vain lakkaisi huvittamasta Häntä, ettei Hän vain lakkaisi kouluttamasta orjaansa.
Matkani jatkuessa muistan, kuinka Valtiattaren käydessä tyytymättömäksi orjansa tehtävän suoritukseen, Hänen käskevä äänensä käy terävämmäksi. Hänen joutuessaan toistamaan käskynsä, sitten tulee pelätty kysymys. ”Haenko piiskan? Vastaa, haenko piiskan!” Ja väistämätön seuraus tyytymättömyyteen on se, että Valtiatar Villi-Ira noutaa piiskan. Ja orja saa asennetta ja taitoja parantavan kurituksensa. Paha asia tässä ei ole itse piiskaaminen, vaan se, että Valtiatar orjansa puutteellisen suorituskyvyn vuoksi katsoi piiskan käytön välttämättömäksi.
Olen taas hieman lähempänä määränpäätäni, ja mieleeni nousee kysymys, kuinkahan Valtiattareni on tänään pukeutunut? Hänen asunsa on ollut sessioissamme niin vaihteleva, aina kiehtova, jännittävä. Kangasta, nahkaa, lateksia, korsetteja, paitoja, hameita, leninkejä. Korkeakorkoisia sandaaleita, kenkiä, saapikkaita, saappaita, reisisaappaita. Paljastavia asuja, salaavia, vihjailevia. Koko asuja, puoliasuja. Kuinka on tänään?
Muistan miten kerran Valtiatar peitti orjansa silmät ennen kuin orja ehti kunnolla nähdä Valtiattaren silloin käyttämän asun. Ja sitten orja sai käskyn riisua Valtiattaren. Muistan kuinka kömpelöiksi sormeni muuttuivat yrittäessäni avata Valtiattaren paidan nappeja. En tietenkään saanut tehdä mitään sellaista, mikä olisi voinut loukata Valtiatartani. Sitten seurasi käsky laskostaa paita kauniisti. Ja kömpelöt sormeni tunsivat miten sen silkkinen pinta vain valui niiden läpi yrittäessäni löytää paidan hartiat, en tiennyt pitelinkö sitä ylösalaisin vaiko oikein päin, sain tehdä monta turhaa yritystä ennen kuin se oli laskostettu Valtiatarta miellyttävällä tavalla. Ja Valtiattaren komennot tämän tehtävän aikana muuttuivat yhä vain tiukemmiksi ja terävimmiksi.
Valtiattaren hame oli silloin nahkaa, orjan sokeat sormet löysivät vetoketjun ja napin, jotka pitivät sitä Valtiattaren vyötäisillä, sen vaatekappaleen laskostaminen oli jo helpompaa. Tämän riisumisoperaation tarkoitus oli antaa Valtiattaren vartalolle öljyhierontaa. Sokkoside koko ajan orjan silmien peittona. Aloittaen jalkateristä. Valtiatar aina käskytti siirtymisen seuraavaan vartalon osaan. Orjan hieroessa Valtiattaren hartioita Valtiatar kerran sanoi: ”Ihanaa.”. Jonkin ajan kuluttua orjan kädet siirtyivät selän toiseen osaan ja Valtiatar kysyi, vihaisesti: ”Miksi lopetit! Minähän sanoin: Ihanaa!”. Orjan kädet siirtyivät nopeasti takaisin samoihin kohtiin Valtiattaren harteilla.
Muistan, miten kyseisen session päätyttyä orja oli poistumassa studiolta, ovelle vievillä askelmilla, ja katsoin vielä kerran Valtiatarta. Hänen öljytty vartalonsa kiilsi kohdevalossa kuin klassinen taideteos. Ja Hänellä oli taas se hienoinen hymy huulillaan.