JÄLKI-ISTUNNOSSA
Jälki-istuntoon on jälleen jäänyt tuttu hahmo. Siinä hän taas seisoo kainona pulpetin vieressä, poikaparka, mutta nyt onkin kolttosten taso noussut niin, että tavanomainen nuhtelu ei enää riitä. On otettava napakammat keinot käyttöön. Rehtori Villi-Iran määräyksestä poika on tuonut omat rangaistusvälineet. Pulpetin kannella on rivi tuoreita koivuvitsoja ja niitä armoton rehtori nyt tutkii ja kääntelee: tämä kelpaa, tämä ei. Uskonnon opettajan virkaa toimittava tiukka vanhapiika, tutkii muistikirjaansa.
”Mitkä ovat syytteet tällä kertaa?” rehtori kysyy valittuaan tarkoitukseen sopivat välineet. ”Taas on nosteltu tyttöjen hameenhelmoja. Koululaukusta löytyivät nuo lehdet, katso nyt noitakin kansikuvia, hyi sentään. Pulpetin kanteen on raapusteltu rumia kuvia, ja tämän kansantaiteilijan kädenjälkeä näkyi myös vessojen seinältä, ei pelkästään poikien puolelta. Eikä pelkästään kynillä tehtynä; erinäiset seinämaalaukset oli taiteiltu...Hmm...Siemennesteellä. Tässä ei tietenkään ollut kaikki”
”Vai niin. Ja sankarimme kieltää tehneensä tämän kaiken?” ”Kuten aina, vaikka siivooja yllätti herran itseteossa, enkä usko, että Saara ja Johanna valehtelisivat tällaisesta.” ”Asiasta täytyy ottaa selvää. Housut alas, nulikka, ja kasvot seinään päin.” Poika kiemurtelee hieman, mutta vilkaisu terhakkaan vitsaan, jota rehtori taivuttelee käsissään antaa vauhtia käskyn noudattamisessa. Kun peppu on paljaana ja syytetty kuuliaisesti asennossa kämmenet seinää vasten, alkaa valheenpaljastustesti. ”Aloitetaanpa noista säädyttömistä lehdistä. Toitko sinä niitä kouluun ja mistä sait ne?”, rehtori kysyy.
”Minä en tiedä niistä mitään. Joku on laittanut ne laukkuuni”, poika protestoi, ja sillä hetkellä vitsa viuhahtaa ensimmäisen kerran jättäen punaisen raidan pakaroihin. ”Au! Minä ne toin, otin isoveljen sukkalaatikosta.”
”Niin sitä pitää. Tunnustaminen tekee hyvää sielulle”, uskonnon opettaja toteaa tehdessään merkinnän muistikirjaan. ”Sitten onkin tämä Saaran ja Johannan tapaus. Hameita ylös ja pöksyjen hiplaamista.”
”Pyh, niiden kanojen toiveajattelua...” Ja taas viuhahtaa, nyt lujempaa nenäkkyyden takia. ”Saaralla ei edes ollut mitään pöksyjä!”poika kiljaisee. ”Miksi minä saan selkään, eikä se?” Rehtori vaientaa vastalauseet armottomalla kädellään. Vikurointi on täysin turhaa hänen edessään. ”Entä tämä vessan seinille töhertely? Siivooja näki sinut muissakin puuhissa”, hän sanoo. ”Kirkkoveneitä nyt piirtää muutkin... Aih! Myönnän kyllä ne, mutta olin vain pissalla, kun se vanha haaska... Au!”
”Tämä asia taitaakin olla selvä, vai kuinka?”rehtori kysyy uskonnon opettajalta, laskee käyttämänsä vitsan pulpetille ja valitsee uuden. ”Mitä ilmeisimmin.” Opettaja sulkee kirjansa ja siirtyi punastelevan pojan viereen. ”Katsohan tuota. Eräs tunnettu taiteilija kyllä sanoi maalaavansa, hrm, peniksellään...” Rehtori vilkaisee opettajan osoittamaan suuntaan. ”Maalarillamme näyttääkin olevan pensseli ojossa”, hän sanoo, ”Tavaton, minkä lätäkön hän on jo lattialle tehnyt.” Poika punastuu entistä pahemmin naisten tarkastellessa huvittuneina piiskauksen aiheuttamaa erektiota.
”Syntilista näköjään kasvaa. Sotkee mokoma jo luokan lattiankin.” ”Näin tekee. Tuollaisesta täytyy tehdä loppu. Kasvot meihin päin ja kädet niskan taakse”, rehtori komentaa. Syytetty tottelee, eikä nyt katsokaan nolona lattiaan, vaan seuraa jatkoa kiinnostuneena. Rehtori lämmittelee vitsaansa hieman ja alkaa kevyesti, mutta kiivaassa tahdissa näpäytellä pojan seisokkia, joka kovenee entisestään. ”Sanotaan, ettei kovalla kalulla ei ole omatuntoa”, hän sanoo hetken päästä, ”Nyt se nähtiin. Nelinkontin lattialle siitä, retale.”
Heti kun poika on peppu pystyssä rankaisijoiden välissä, opettaja kumartuu ja nappaa tämän pallit kouriinsa vetäen niitä taaksepäin – hieman armoa tälle rietastelijalle. Rehtori antaa vitsan puhua. Sivalluksia sataa pojan takamuksille ja pitkin reisiä. Poika huutaa, mutta erektio ei katoa minnekään. Sen sijaan kiimatippojen lammikko alla vain kasvaa. ”Johan nyt. Ei katumuksen häivääkään. Mutta eiköhän sitä ala löytyä, kun Koivuniemen Herra heiluu kahden käden voimin. Ylös, pulpetin päälle ja pylly pystyyn.” Uhmakkuus on ainakin kadonnut. Poika ponkaisee pystyyn nopsasti, vaikka takamus taitaakin kirvellä, ja kumartuu pulpetin yli tottuneesti. Opettaja valitsee itselleen sopivan käsittelyvälineen ja niin alkaa rytmikäs räime. Kumpikaan piiskaajista ei sano mitään, vaikka pojan toinen käsi eksyykin haarojen väliin ja aloittaa kiivaan hinkkauksen selkään, pepulle ja reisille osuvista iskuista huolimatta; eipä taitaisi tuo seisokki muuten laskeakaan...
Ei aikaakaan, kun valkoinen ryöppy linkoutuu lattialle hurjan ulvaisun säestyksellä. Viimeiset vitsaniskut täriseville pakaroille, ja rangaistustuokio on ohi. ”Sivellin nähtiin jo, ja nyt pikku rikollinen näytti vielä maalitkin...” ”Syyllinen kuin mikä.” ”Todentotta. Mutta tottahan hän osaa ainakin siivota jälkensä. Ei sovi sotkea paikkoja tuolla tavalla.” Eikä tarvitse edes erikseen komentaa. Poika polvistuu ja alkaa kielellään puhdistaa spermaroiskeita lattiasta. Kovin kuuliaiselta hän vaikuttaa nyt, mutta tuskin tulee menemään pitkään, kun hän on jo uudelleen puhuttelussa...
Kristiina