Tarinat

Keskustelu tästä vankilakokemuksesta käytiin Villi-Iran kanssa jo joskus syyskuussa. Sanoin, että voisihan se olla mielenkiintoista viettää tyrmässä pari päivääkin. ”Viikko!” kuului Iran vastaus. Itse puhuin edelleen parista päivästä, mutta Ira oli sitä mieltä, että ”Viikko se olla pitää! Siinä vasta oppii talon tavoille!”

Asia hautautui ja alkoi unohtuakin mielestäni. Mitään ei kuulunut ja muut elämän kiireet antoivat ihan muuta ajateltavaa. Sitten joskus marraskuun lopulla oli sähköpostissani lyhytsanainen viesti: ”, Valmistaudu viettämään hiljainen viikko vankinani maanantaista perjantaihin!”

Sisuskalut heittivät voltin. Uskomaton, kihelmöivä jännitys valtasi mielen. En pystynyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, enkä tätäkään asiaa kovin selkeästi. Menin vielä ehdottamaan, että Valtiatar sitten myös huolehtisi siitä, että hänen vankinsa on koko ajan kahlehdittuna, sidottuna tai lukkojen takana.

”...Olet toivonut tyrmäsessiota, saat viikon tyrmässä, mutta minä en aio sinua viihdyttää, joten älä ala ladella ehtoja mitä sinulle pitää tehdä... Tyrmäviikon vietät, mitä siihen kuuluu, on minun päätettävissäni...” kuului sähköpostivastaus. Tiukka asenne jo alkutekijöissään. Esitin aina välillä joitakin käytännöllisyys- ja mukavuusnäkökohtia ja vastaukset olivat tylyjä:

” Omat lakanat mukaan, katsotaan saatko patjan. Tyrmä on tarpeeksi pieni 3* 2.5 m. Siellä ei ole mitään muuta viihdykkeitä kuin valo katossa ja ei aina sitäkään. Jos käyttäydyt hyvin, saatat välillä päästä tyrmäkoppeihin, jotka pienempiä, mutta lämpimämpiä. Varaa mukaan yhden vaatekerran verran ja kirjoitusvälineet. Ilmoitan jos tulee mieleen jotain muuta mitä otat mukaan.”

Kyselin myös, jos voisin tuoda mukanani luettavaa? ” Onko sinulle kukaan sanonut, että sinulla pitää olla mukana luettavaa? Sinä et ota kirjallisuutta mukaan.”

Lohdullista oli sentään se, että olin pääsevä hoitamaan tärkeät työ- ja perheasiat kännykälläni:  ”Sinulla on päivittäin  kerran mahdollista hoitaa pakolliset arkielämän asiat. Tämä on selvää.”

Mutta muu oli karua: ” Jos haluat hotelliviikon menet hotelliin. Niin yksinkertaista. Ja huomioi, että mitä enemmän kinuat mukavuuksia ja muuta, sen ikävämpi viikko sinulla on luvassa....”

Tokihan minua kiinnosti oma syömisenikin. Kysyin, että tilaanko itselleni ja samalla hänelle pizzoja, vai lähettäisikö hän ehkä luottovangin ostoksille ja sen jälkeen keittiöön? Vastaus tuli saman tien: ” Tehdäänkö niin, että sinä saavut studiolle, ja saat siellä tietää ajallasi mitä viikolla syöt? Sinä et oleta mitään, eikä sinulla ole asiaakaan olettaa. Nälkään et kuole, muuta en lupaa.”

Kun olen menossa suljettuun tilaan, niin yksi kiinnostava asia on se, pääseekö jossain vaiheessa säällisesti vessaan? Siihenkin oli vastaus valmiina: ” Vatsasi saa toimia aivan rauhassa, sinulla tulee olemaan ämpäri astiana.”

Ja sitten jossain vaiheessa vankeuteeni oli aikaa enää viikko… viisi päivää… kolme päivää. Viikkoa ennen oli jo vaikeaa keskittyä mihinkään ja maanantai aamuna vielä vaikeampaa. Maanantaina oli vielä hoidettava eräs työasia keskellä päivää, joten en voinut mennä vankilaan heti aamusta. Nousin junaan vasta iltapäivällä ja olin Villi-Iran ovella 16.30.

Juna kiisi läpi aurinkoisen, keväisen maiseman. Niissä on nykyään tylsää matkustaa. Jollei vierustoveri pajata kännykkäänsä yksityisasioitaan kuuluvalla äänellä, niin sitten näpyttelee läppäriään. Keskustelun saa aikaan korkeintaan lähijunissa viikonloppuisin puolenyön jälkeen.

Oli siis aikaa ajatella aina vain enemmän horisontissa häämöttävää kohtaloani…

Soitin ovikelloa ja Valtiatar avasi oven mustassa nahka-asussa. Saman tien alkavat käskyt sataa: ”Tuohon keskelle lattiaa seisomaan… Ota vyö pois housuista ja laita tuohon pöydälle… Korut myös sinne ja rannekello… Kännykkä kiinni ja samaan kasaan… Tyhjennä taskut kokonaan kaikesta ja laita tavarat sinne…  Aina kun puhut minulle, lisäät perään rouva vartija, ONKO SELVÄ?!” ”Selvä on rouva vartija”, vastaan.  ”Ja täällä puhutaan selkeästi artikuloiden ja kuuluvalla äänellä, eikä mumista!”

Vartijani saa minut pelkäämään pelkällä äänellään. Tällä naisella on jokin maaginen voima äänessään. Yleensä huutava nainen on minun korvissani pelkkää kärpäsen surinaa, johon saatan suhtautua jopa pilkallisesti. Mutta tämän edessä ei ole pelleilemistä. Ei tulisi mieleenikään ilmehtiä tai sanoa jotain nokkelaa. Ei tee mieli sanoa yhtään mitään. Tottelen vain konemaisesti jokaista määräystä, sillä tämä akka on pelottava ilmestys! Vartija luettelee puhumiseen liittyviä sääntöjä, jotka ovat yksiselitteisiä, eikä niitä ole montaa. Kun jotain kysytään, on paras vastaus ”Kyllä, rouva vartija” tai ”Ei, rouva vartija”, joskin jälkimmäistä kannattaa käyttää varovasti. Jos jotain asiaa on, niin on sanottava ensin, että ”Saako puhutella, rouva vartija?”

”Ota ne vaatteesi ja seuraa!” Kun lähden kulkemaan vartijani perässä, kuuluu lattialta kilahdus. Jostain farkkujeni taskun mutkasta on pudonnut 10-senttinen.

”Ja mikä se tuo on? Enkö minä sanonut, että taskut tyhjiksi? ON SE NYT KUMMA, ETTEI SELVÄ PUHE MENE PERILLE! Nyt mennäänkin sitten tähän suuntaan!”

Saan käskyn seurata toiseen huoneeseen. Siellä vartijani komentaa alastoman vartaloni eräänlaisen pukin päälle niin, että rintalasta on pukkia vasten ja kädet levällään.

”Tämä siitä pudonneesta kymmen senttisestä ” Nyt saat kymmenen iskua tästä rottingista ja sinä, lasket iskut!” Saan minulle kuuluvat iskut ja minut lukitaan sen jälkeen tyrmään. Valot sammutetaan ja on todella hiljaista, hiljainen viikkoni on alkamassa…